Liisa        mummon veräjällä.

 

Liisa mummo ja lapset.  ja tutustumme myös:

Kesällä.

+Arkiperhosen siivenkanti runoihni.


 

Mummo lapsia rakastaa.

 

Eräänä päivänä, kun lapset olivat käymässä Liisa mummon luona.

Mummo: -Lapsukaiseni. Tulkaahan kaikki siihen ihan minun lähelle istumaan. Haluan kertoa teille jotakin.

Kun kaikki llapset, suuremmasta pienempään tyngeksivat mummin vieressä ja pienin sylissä, otti mummo ompelukorista lankakerän ja nosti se näkyville:

-Arvatkaapas lapsikullat, kuinka paljon mummo rakastaa teitä pikkupipanoitaan?

-Näinkö? Kysyi eräs ja näytti etusormillaan pientä kahdensentin väliä.

-Vai näin, kysyi toinen ja levitti kätensä?

-Ei, kun näin paljon, kuin näette tämän lankakerän, sanoi mummo.

-Kuinkapitkä lanka siinä kerässä on, kysyi  isoin mummon pojista. 

-Ainakin viisi metriä. Eikö niin mummo?

-Paljon enemmän. Oikeastaan tämä kerittykerä tarkoittaasitä, että mummo rakastaa teitä niin paljon kuin vain voi.

Näettehän että kerityssä lankakerässä ei sen langan loppupäätä näy, mutta kuitenkin se on siellä sisällä. Sen tiedämme. Vaikka se ei sieltä viellä näykkään.

Kun joku alkaa tästä lankakerästä vaikka  kutomaan jotakin. Ja sitten kun hän on kutonut siitä, vaikkapa lapaset. Tai sukat! Silloin tämä lankakerä onkin kudottu sukiksi, eikä se olekkaan enää lankakerä.

Se on tämän langan sen loppu. Sitten kun siitä on kudottu sukat.

  -Minäpä tiedän, mikä se on se ihmiselämän loppu.  Kuolema. Kertoi vanhin lapsista. 

-Niin on. Sanoi toinen tytöistä. 

-Jokainen me kuollaan joskus vanhoina. 

Mummo: -Niin. Me mummotkin.

Sairauteen, tapaturmaan hukkumiseen ja palamiseenkin voi kuolla.

Mutta ajatellaan me nyt vain tätä rakkaus asiaa, kun mehän kaikki elämme.

Ja mummon loputonta rakkautta teitä kohtaan.

-Joukkohali.

Ja sitten kaikki keräänntyivät yhteen halikeräksi ja rutistivat toisiansa oikein kovasti, niin että viimein porukan pienin vinkaisi mummon sylissä ja rakkauskerä piti siksi purkaa, ettei pienimpään vain sattuisi. Kaikilla oli nauravat suut ja innostapunaiset posket.

-Mutta onhan siinä loppu.

-Niin siellä, missä sen lanka loppuu, mikä siinä ei viellä näy.

Mutta: -Nyt minä kerron teille sadun. Vien teidät mummon veräjälle!


Liisa mummon veräjällä.

Kuuletko? Nirin-nariin-kriikk! Klonksis-klonksis!  Tuuli porttia lonkuttaa!

-Eikö haka jo aukea, ankka ja kukkokin portilla seisoo ja hoputtaa!

Pihakoira haukahtaa!

  Portti aukeaa : -Klonksis!

-Lapsoset pihahan tulla saa. Mummo sisällä odottaa.

 


Mummolassa.

-Nuo portin saranat pitäisi rasvata, sanoo Roope.

- Miksi, kysyy mummo.

- Ne ovat jo  ruosteessa ja narisevat ilkeästi korvassa.

Mummo ottaa keittiönkaapista ompelukoneen öljypullon:

-Minulla ei ole nyt muuta öljyä.

-Kai se kelpaa, sanoo Roope, ottaa mummolta koneöljy pullon ja käy voitelemassa sillä portin ruostuneet saranat

. -Nyt eivät enää narise, sanoo Roope.

-Vautsi! Miten sinä osasit, ihmettelee Hilma, Roosa ja Toivo.

- Isä on opettanut minulle. Äiti tuo mummolan olohuoneen pöydälle keittiöstä hakemansa mehukannun ja mummo pullaa ja keksejä .

Sisälle tulee lisää lapsia.

-Jokos kaikki istuvat mukavasti? Kysyy mummo.

-Joo, huutavat kaikki  lapset  yhdessä kuorossa.


Liisa mummon satutuokio lapsille alkaa.

Saksi, lanka ja neula.

-Niksin-naksis, sanoi saksi. Lanka poikki napsahtaa!

-Iiikk! Huusi lanka.

Saksia naurattaa:

-Mitä siinä säikyttelet lapsia ja nuin pelottelet? Eihän sinulla ole tuntoa ollenkaan ja eihän sinuun satu milloinkaan!

-Ei! Kunhan vaan huvikseni vähän pelottelin!

-Minuunpa ei pysty saksit, eikä mitkään, kerskui neula.

 

Pienistä asioista voi ensiksi alkaa. 

Pienikin voi suureksi kasvaa.

Suuristakin voi pieniä tulla.

Kirppu lensi. Karhu möyri.

Ensin koivunoksa, sitten saunavasta.

Lumi tuli, lumi suli!


Nyt tutustumme  arkirunoihini:  1998-2007.

Kesärunoja:

*Arkiperhosen siivenkanti.

Suvirannassa. Katson kimaltavaan rantaveteen. Sekä rantakaislaan,  tuulessa mi`hankaa tervaveneen laitaan. Järvenselkä laulaa. Pilvet siihen peilaa. Verkot laskettu on sinne veteen. Tartuu lohet, siiat,hauet, lahnat, kuhat siihen satimeen. Lähimetsissä kohisee. Kohta kokea saan rantasaunan tai´an, kun illansuussa löyly maittaa. Uskon kesän ihmeeseen.

Hetket. Taas piirtyy pieni pilvi, veden kalvoseen. Ja lokki linnun lento, pintaan syvänteen. Taas lentää pieni perhonen, kedon kukkaseen. on olo sillä huoleton ja mieli iloinen. vain hetken elää ihminen. On ihmisikä elo sen ja sitten niinkuin perhonen, hän lentää kaukaiseen.

Kesäkuulla. Kesäkukka voikukka. On nyt keltakukkamaat, kauneimmassa loistossaan. Metsätähden kaunis herkkyys, metsämättään täyttää kokonaan. ihmettelen ja ihailen. Näky kuinka onkaan suloinen ja olen onnellinen.

Kotirantaan. Syvänsinistä vettä pitkin, venettä rantahan ohjaan. kaislat veneen laitoihin kahisee. rantakivi karahtaa veneen pohjaan. venheen vedän rantaan. vesikirppu hyppii pinnassa veen, lumpeet keinuvat aalloilla. Pikkuklalat rantavedessä ui, rannasta mäkeä ylös hiekkainen tie vie. Jää askelteni jäljet santaan.

Kesäkotikatu. varisevat, kahisevat lehdet helteenkuivat puista alas. Leikatun ruohon tuoksua. rapiseva hiekka kengän alla. Pikinen autotien pinta kiiltää. Tervakaton pehmeys.Rosoinen kädellä kosketetun tiiliskiven pinta. Aukenevat talonpihoihin menevät tiensuut. Kuuluu koiranhaukahdus pensasaidan takaa.

Näkymä. Valkoruusut. kuin kourallinen hajallensa viskattuja lumikukkia. Vasta auringonhehkun höyryttämällä tienvierellä, perhosten siipien suhahdellessa. Lennossa yläpuolellansa. aamunpurppuraa. nousee korkeammalle aamuaurinko. Alkoi lintuin aamukonsertto. aamunpurppuraan ja kultaan maaan. tuo aamunvalo, kuin alkaa tanssimaan viel`kirkastuessaan. Myös jäykät kuusipuut ja lahot kannot nuo, saa nähdä aamunhetket kauneimmat.