maanantai, 13. huhtikuu 2020

Liisa mummon veräjällä ja mummolassa.

 Liisa        mummon veräjällä.

 

Liisa mummo ja lapset.  ja tutustumme myös:

Kesällä.

+Arkiperhosen siivenkanti runoihni.


 

Mummo lapsia rakastaa.

 

Eräänä päivänä, kun lapset olivat käymässä Liisa mummon luona.

Mummo: -Lapsukaiseni. Tulkaahan kaikki siihen ihan minun lähelle istumaan. Haluan kertoa teille jotakin.

Kun kaikki llapset, suuremmasta pienempään tyngeksivat mummin vieressä ja pienin sylissä, otti mummo ompelukorista lankakerän ja nosti se näkyville:

-Arvatkaapas lapsikullat, kuinka paljon mummo rakastaa teitä pikkupipanoitaan?

-Näinkö? Kysyi eräs ja näytti etusormillaan pientä kahdensentin väliä.

-Vai näin, kysyi toinen ja levitti kätensä?

-Ei, kun näin paljon, kuin näette tämän lankakerän, sanoi mummo.

-Kuinkapitkä lanka siinä kerässä on, kysyi  isoin mummon pojista. 

-Ainakin viisi metriä. Eikö niin mummo?

-Paljon enemmän. Oikeastaan tämä kerittykerä tarkoittaasitä, että mummo rakastaa teitä niin paljon kuin vain voi.

Näettehän että kerityssä lankakerässä ei sen langan loppupäätä näy, mutta kuitenkin se on siellä sisällä. Sen tiedämme. Vaikka se ei sieltä viellä näykkään.

Kun joku alkaa tästä lankakerästä vaikka  kutomaan jotakin. Ja sitten kun hän on kutonut siitä, vaikkapa lapaset. Tai sukat! Silloin tämä lankakerä onkin kudottu sukiksi, eikä se olekkaan enää lankakerä.

Se on tämän langan sen loppu. Sitten kun siitä on kudottu sukat.

  -Minäpä tiedän, mikä se on se ihmiselämän loppu.  Kuolema. Kertoi vanhin lapsista. 

-Niin on. Sanoi toinen tytöistä. 

-Jokainen me kuollaan joskus vanhoina. 

Mummo: -Niin. Me mummotkin.

Sairauteen, tapaturmaan hukkumiseen ja palamiseenkin voi kuolla.

Mutta ajatellaan me nyt vain tätä rakkaus asiaa, kun mehän kaikki elämme.

Ja mummon loputonta rakkautta teitä kohtaan.

-Joukkohali.

Ja sitten kaikki keräänntyivät yhteen halikeräksi ja rutistivat toisiansa oikein kovasti, niin että viimein porukan pienin vinkaisi mummon sylissä ja rakkauskerä piti siksi purkaa, ettei pienimpään vain sattuisi. Kaikilla oli nauravat suut ja innostapunaiset posket.

-Mutta onhan siinä loppu.

-Niin siellä, missä sen lanka loppuu, mikä siinä ei viellä näy.

Mutta: -Nyt minä kerron teille sadun. Vien teidät mummon veräjälle!


Liisa mummon veräjällä.

Kuuletko? Nirin-nariin-kriikk! Klonksis-klonksis!  Tuuli porttia lonkuttaa!

-Eikö haka jo aukea, ankka ja kukkokin portilla seisoo ja hoputtaa!

Pihakoira haukahtaa!

  Portti aukeaa : -Klonksis!

-Lapsoset pihahan tulla saa. Mummo sisällä odottaa.

 


Mummolassa.

-Nuo portin saranat pitäisi rasvata, sanoo Roope.

- Miksi, kysyy mummo.

- Ne ovat jo  ruosteessa ja narisevat ilkeästi korvassa.

Mummo ottaa keittiönkaapista ompelukoneen öljypullon:

-Minulla ei ole nyt muuta öljyä.

-Kai se kelpaa, sanoo Roope, ottaa mummolta koneöljy pullon ja käy voitelemassa sillä portin ruostuneet saranat

. -Nyt eivät enää narise, sanoo Roope.

-Vautsi! Miten sinä osasit, ihmettelee Hilma, Roosa ja Toivo.

- Isä on opettanut minulle. Äiti tuo mummolan olohuoneen pöydälle keittiöstä hakemansa mehukannun ja mummo pullaa ja keksejä .

Sisälle tulee lisää lapsia.

-Jokos kaikki istuvat mukavasti? Kysyy mummo.

-Joo, huutavat kaikki  lapset  yhdessä kuorossa.


Liisa mummon satutuokio lapsille alkaa.

Saksi, lanka ja neula.

-Niksin-naksis, sanoi saksi. Lanka poikki napsahtaa!

-Iiikk! Huusi lanka.

Saksia naurattaa:

-Mitä siinä säikyttelet lapsia ja nuin pelottelet? Eihän sinulla ole tuntoa ollenkaan ja eihän sinuun satu milloinkaan!

-Ei! Kunhan vaan huvikseni vähän pelottelin!

-Minuunpa ei pysty saksit, eikä mitkään, kerskui neula.

 

Pienistä asioista voi ensiksi alkaa. 

Pienikin voi suureksi kasvaa.

Suuristakin voi pieniä tulla.

Kirppu lensi. Karhu möyri.

Ensin koivunoksa, sitten saunavasta.

Lumi tuli, lumi suli!


Nyt tutustumme  arkirunoihini:  1998-2007.

Kesärunoja:

*Arkiperhosen siivenkanti.

Suvirannassa. Katson kimaltavaan rantaveteen. Sekä rantakaislaan,  tuulessa mi`hankaa tervaveneen laitaan. Järvenselkä laulaa. Pilvet siihen peilaa. Verkot laskettu on sinne veteen. Tartuu lohet, siiat,hauet, lahnat, kuhat siihen satimeen. Lähimetsissä kohisee. Kohta kokea saan rantasaunan tai´an, kun illansuussa löyly maittaa. Uskon kesän ihmeeseen.

Hetket. Taas piirtyy pieni pilvi, veden kalvoseen. Ja lokki linnun lento, pintaan syvänteen. Taas lentää pieni perhonen, kedon kukkaseen. on olo sillä huoleton ja mieli iloinen. vain hetken elää ihminen. On ihmisikä elo sen ja sitten niinkuin perhonen, hän lentää kaukaiseen.

Kesäkuulla. Kesäkukka voikukka. On nyt keltakukkamaat, kauneimmassa loistossaan. Metsätähden kaunis herkkyys, metsämättään täyttää kokonaan. ihmettelen ja ihailen. Näky kuinka onkaan suloinen ja olen onnellinen.

Kotirantaan. Syvänsinistä vettä pitkin, venettä rantahan ohjaan. kaislat veneen laitoihin kahisee. rantakivi karahtaa veneen pohjaan. venheen vedän rantaan. vesikirppu hyppii pinnassa veen, lumpeet keinuvat aalloilla. Pikkuklalat rantavedessä ui, rannasta mäkeä ylös hiekkainen tie vie. Jää askelteni jäljet santaan.

Kesäkotikatu. varisevat, kahisevat lehdet helteenkuivat puista alas. Leikatun ruohon tuoksua. rapiseva hiekka kengän alla. Pikinen autotien pinta kiiltää. Tervakaton pehmeys.Rosoinen kädellä kosketetun tiiliskiven pinta. Aukenevat talonpihoihin menevät tiensuut. Kuuluu koiranhaukahdus pensasaidan takaa.

Näkymä. Valkoruusut. kuin kourallinen hajallensa viskattuja lumikukkia. Vasta auringonhehkun höyryttämällä tienvierellä, perhosten siipien suhahdellessa. Lennossa yläpuolellansa. aamunpurppuraa. nousee korkeammalle aamuaurinko. Alkoi lintuin aamukonsertto. aamunpurppuraan ja kultaan maaan. tuo aamunvalo, kuin alkaa tanssimaan viel`kirkastuessaan. Myös jäykät kuusipuut ja lahot kannot nuo, saa nähdä aamunhetket kauneimmat.

 

 


 

 

 

 

torstai, 2. huhtikuu 2020

Iisalmesta tullaan. Liisa lipsautuksia ja sutkautuksia.

 Moikka  vaan kaikille.


 Tällä sivulla  onaiemmin kirjoittamiani (ja piirtämiäni, joita piirroksiani ettekuitenkaan tällä sivulla näe.Vuoden  1995 aikaan käsipiirtäen ja käsitekstaten tekemiäni. Vuonna 1908- Iisalmen salmituotteella kierrekansiin puristettuja,   vanhimpia sarja-juttujani:

Saimin ja hänen perheebsä vaiheista. Vapaamuotoisesti teille kerrottuna.


Saimi. värikäs seurakuntalainen.

*Äitisä ja lapsesakkii!

*Pyhäkouluun, pyhäkouluun!

Hyvänpäeväntuttu Saimille pihassa:

-Hee Saimi! Sinunnii lapseshan nuo kuuluuvat käyvän pyhäkoolussa, ihan niinkun minunn lapset.

-Mistee sinä sen tiijät?

-Minun lapsen kertovat sen minulle.

Hyvänpäeväntutun naamalla  karehti veikeä ilme, ihankun kurillista naurun alakua! Tähän Saimi vähän kipakasti:

-Entes sitten? Onko se sitten meeltä kiellettyä. Kuuluuhan nuo teijennii lapses siellä olovan.

-Ee tok! sehän on vuan hyvä että Saimi piäsöö sunnuntaena ies vähäksaekoo raahaan toviks! Vuan kuuluuvat ne olovan aeka villikkoja, ne sinun lapses.  Hyvänpäeväntuttu naureskeli kopraansa.

-Vuan mittee ne sinun lapses niistä kerto?

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Ilonen ilim;"jakelu jouuin!"

*SAIMILTA TUIL MUALIMAAN, LAPSESAKKII. . MUASSAAN!

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

-Minäpä kerron niistä nyt sinulle:

Ipanat olivat olleet kokoontuneena luokkaan ja odottaneet pyhäkoolunopettajata soapuvaksi. Sinun poekaes oel viellä seisoskellu tulo-oven viereessä, kun ee ollu malttanu tulla vielä istumaan ja huutoohoilottanu suureen iäneen:

-Aseista riisuntoo! Aseista riisuntoo!

Sitten oel pyhäkoolun ope tullu:

-Mittee sinä poeka huuvat tuommosija ovella? Pelotat vielä toiset tulijat! Eehän tänne tule kukkaan kuitenkaan ase taskussa!

-Ee tulekkaan, vuan minäpä tarkotinnii sitä sivviilipalavelusta siellä armeijassa. Ja kukapa sitä toestä haluvaes ampuvakkaan, niin siellä, kun tiälläkkään. Käskyihän kuuluu: -Elä tapa. Minä aennae mään vuan  sivviilipalavelukseen sitten armeijassa.

-Ok. Puhutaan siitä asijasta sitten toesella kertoo jollonnii joskus. Vaekkapa marraskuulla, joku sunnuntae. Soppiiko?

-Joo! Mutta kasvatusneovolassapa kertoovat minulle heti asijat, mitä minä kysyn.

Joku pikkutytöestä:

-Mutta pyhäkoolun openpa pittää tehhä tänne ensin isompija valamisteluja kun kasvatusneuvoja tätit. Isot väerkuvat ja kaekki!

Poika ihmeissään: -Ah-haa! Vae-niin!

Eräs toisista  tytöistä:

- Sitäpaitsi, meelleppä ilimotettiin, että tänä sunnuntaena kerrotaan Nooasta ja vedenpaesumuksesta!

Poeka: -Joo. Minnäe tiijän, kuka on Noova. Oettaja opetti meelle koolussae jo sennii. Sitten pyhäkoolun ope oel alakanu kertoo niille lapsille Nooa nimisestä setästä ja mualimasta, jossa oel ollu sillon niin hirveesti pahoja immeisijä, jotta Jumalalla ee ollu ennee tehtävissä muuta, kun katuva ite luoneesa nuita immeisijä! Voe niitten immeisten pahhuutta! Mutta ee se ollu sillon ollu tarkottanu Noovoo ja sen perhettä, kun ne oel ollu kilttijä ja olivat sentähen  Jumalan suosikkeja. Ja Jumala oel sanonu Noovalle: "Tie sinä Noova vedenpitävä arkki honkapuusta`.

Ja Noova oel tehny niin ja rakentannu arkin honkapuusta.

Ja sitten Jumala oel ajanu siihen arkkiin sisälle parittaen muita elläimijä.

Täässäkohin Saimi kerkes ajattelemaannii:

-Siis... sieltä ne poloveutuuvat ne Pesosen lehmät. Viljon hevonen, Pekan koera ja Jounin mirrii. Ja minunnii ja mummon Mosse.

-Ja sitten pyhäkoolunn opettaja oel kertonu sataneen vettä rankasti 40-päevee ja 40-yötä yhtäsoettoo ja se Noovan tekemä arkki oel ajelehtinu sen miärättömän ves miärän pijällä yötä päevee, kunnes ne kaekki pahat immeiset sieltä muanpiältä olivat hukkuneet.

-Sitten Noova oel alakanu niihin, perheesä ja sukulaestesa kansa oottoo sen veen laskemista. Ja sitten kun se kertomuksen kyyhkynen astu kertomukseen: Noovan lähettäessä kyyhkysen lentämään arkin ikkunasta ulos, kahtomaan, että löötäeskö se jo kuivoo muata sieltä mistään Poekaes oel sanonu:

-Mittee tuhlaasta semmoselle vesmiärälle sen hukkumistappaaksen jäläkeen! Oesivat sen antanu valuva ensin jonnekki kuumalle hiekkaerämoalle pikkuhilijoo. Niin soes riitänny sinne pitkäks aekoo. Mikä kiire niilloel sen muan ja veen kansa?

-Hys! Oo sinä hilijoo, että ope ite soap kertoo! Sitäpaetsi ee sillon ollu vielä niitä kuivijapaekkoja ja Saharookaan! Ne kaet tuil vasta paljo Noovan jäläkeen.

-Oi-joi-joi. Sen minä vielä ymmärrän, että on ne nekkii jo voenu olla sillon jo olemassa. Kukkaan ee vuan oo sillon tienny niihin oekeeta nimmee.

Opettaja kertoi Nooan lähettänneen kyyhkysen ussein lentelemmään arkin ulukopuolelle ja kun se ei ollu nähny missään muata, kun vuan vettä, palasi se aena arkkiin takasin niiltä lentoretkiltään.

Eräs tytöestä: -Siitäpään se Noova oel sitten arvannu,ettee sen kyyhkysen jalaka vielä aekoin kuivalle muankamaralle astu!

Opettaja: -Arkki oel jiäny kiini Araratin vuoreen ja kyyhky se eikun lenteli ympäriinsä etsien kuivoo maata ja kaikki olivat odottaneet aena jännittyneenä sen takasin palluuta,

Sitten kuulemma sen jäläkeen ne sinunkaekki lapses vasta olivattii alottaneet sen varsinaesen pyhäkooluruljanssisa. Poeka parku:

-Kyyhky parka! Lentee nyt itekseesä myötääseen aavoen vettenpiällä ylt-ympäriisä  löötämättä mittää lepopaekkoo itelleen. Väsyneenä, varmasti ollu monesti puttomaesillaan vetteennii. Onpa Noova ollu ankara. Nyt minen siitä ennee yhtään tykkee! By-äää! Oehoe, voetokkiisa! Kyyhkyparkaa! Pikkulintuva! Y-hyy-y-hyy! Oeshan se Noova voenu kahtoo vuan ite sen arkin ikkunasta. Ja oeshan se nähny sillonni, että joko veet tuluva veet on laskennu arkin ympäriltä. Ties minnekkä semmonen vesmiärä oes sopinukkaan mänemään äkkijä!

- Poeka, poeka, yritä nyt ymmärtee! Tässä kertomuksessa ei ookkaan tarkotus kertoo enempee, kun tarpeen kyyhkysestä, vuan sen muanpiälisen pahhuuven lopetusrujanssista, vedenpaisumuksesta. Kyllä Jumalalla on sitten varmaankin ollut jonkinlaesija syvvyyksiinlähteetä, joihinka hän on voinut niitä vesiä myöhemmin valuuttaa, oli pyhäkoolun opettaja yrittänyt selittää. Sammaan aikaan oli kaikki toesetkin oppilaat alakaneet yhessä lapsiis kansaitkeä vollottaa. Kaekki pyhäkoolu luokkalaeset oel ollu yhtä itkunporinooa. Surressaan tuon pikkulintu kyyhkysen kovvoo kohtaloo.

-Yy-hyy, y-hyy!

Opettajan oli ollu vaekeeta kertoa siitä öljypuun lehestä ja siitä kun kyyhkynen ei ollutkaan palannut ennää arkkiin.takaisin.

Lopuksi olivat sitten kaikki yhessä laulaneet opettajan kansa sitä pyhäkoulu  llaalua:

- Voe, voe sitä kyyhkysen illoo, kun loppuinlopuks sille tuil sittennii paljo leppoomispaekkoja ja iärettömästi lentämisilloo.

Ja se sae toas lapset ilosemmalle tuulelle.

Ja pyhäkoolun loputtua, kun kaekklähtivät sieltä, oel poekaes vielä kiäntyny opettajalle sanomaan:

-Eläkä muistuta meelle ikinä ennee sitä kyyhkysen lentämistä, tae myö aletaan sitten kaekki toas itkemään!  

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Saimi ja hyvänpäevän tuttu: - -Hah-hah-hah-ha!


xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

 Minun pyhäkouluaikana laulettiin sellaista lastenlaulua, kuin: 

 

"Pääskyemo räystään alle, pesän rakentaa! Poikasiaan siinä, se hellii hoitajvajaa. Antaa ruokaa jokaiselle ja kun hämärtää, peitteheksi siivet levittää. Poikaset kun kasvaa suureksi, voimaa siivissä on kylliksi. Syksyllä kun lehdet puusta putoilee, pääskyt kesän maille rientelee." 

"Jeesus mua sekä sua rakastaa. Nimemme Hän kirjaan taivaan kirjoittaa. Sanan ruualla hän meitä vahvistaa. hellän huolen pitää lapsistaan. Ja kun kutsu kerran kaikuvi: -Lpseni oi tulkaa luokseni. Iki-kesän maahan, kultakaupunkiin, saammme muuttaa taivaanriemuihin".

Helsingissä asuessamme kun lapseni olivat vielä pieniä, menimme yhdessä monenlaisiin paikkoihin. Korkeasaareen, Linnanmäelle. Pääsynä sisälle menoon oli ehto:

Lunastaa lippu. Pääsylippu! Matkalippu!

Samoin on tässä maallisessa matkassamme, taivaaseen päästäksemme,


Lunastaa pääsylippu loppumatkaaan. Iki-kesän maahan mennäksemme. Meidän pääsylipun saanti sinne on helppoa.


-Usko Herraan Jeesukseen niin sinä pelastut, sanoi minun pyhäkouluni opettajani.

 Joko sinulla on pääsylippu, lapsi ja aikuinen? Tänäaikana olisi hyvä varmistaa/lunastaa myös se lupaus omakseen:

*Rukoile/Rukoilkaa yhdessä vanhempienne kanssa sinnepäin.

Katso myös minun sivuni: Pääsiäisajan sanomaa.


*!993: Lasten suusta.

Mm. Katotaan joötain kantilta,  puhelivvautuksija elämänryttyytyksessä ja Saimi, värikäs seurakuntalainen..